Vastuullisuus ei voi terminä olla kenellekään vieras, sillä niin paljon se nykypäivänä pulpahtaa esille milloin mistäkin. Vastuullisuus on hyvä asia, mutta sanana niin yleinen, että sen merkitys heikkenee väkisin. Yritysten nettisivut toitottavat vastuullisuutta ja jokainen pikkufirma sanoo toimivansa vastuullisesti, yksittäisistä ihmisistä nyt puhumattakaan. Väitän, että vastuullisuus on monesti vain sanahelinää. Ne luvatut asiat jäävätkin usein tekemättä. Vastuullisuus voi olla kuin viherpesu, pelkillä puheilla lika ei lähde.
Vastuullisuus voi olla myös lyömäase, jonka puuttuessa voidaan kanssakulkijaa sivaltaa, verbaalisesti. Vastuullisuus aiheuttaa vastareaktion, kun joku toinen normittaa tekemisen tason eli vastuullisuuden määrän. Vastuullisuusmittareiden laatijoilla on valitettavan usein joku oma agenda ja asioille itse laadittu tärkeysjärjestys. Yhteiskunnallisesti ja yleisesti asiat eivät koskaan ole yksioikoisia ja yksilöillä on paha tapa laittaa itsensä edelle. Minä ensin.
Vastuullisesta retkeilystä on kirjoitettu paljon ja jokaisella instanssilla ja alan toimijalla on sellaiset laadittu nettisivuilleen. Niihin kuuluvat tietenkin kunnioita luontoa – älä pauhaa, älä riko luonnonrauhaa. Kulje polkuja, anna linnuille pesimärauha, pidä koirat kytkettynä, anna kasvien ja eläimien olla rauhassa, älä roskaa, ota kanssaretkeilijät huomioon ja muista maanomistajien oikeudet, muutamia yleisimpiä nyt mainitakseni. Tästä on kirjoitettu niin paljon, ettei voi oikeasti olla ketään, joka ei tietäisi miten retkellä vastuullisesti. Iso kysymys onkin haluaako niin tehdä ja onko vastuullisuus oikeasti kiinnostavaa.
Samaan aikaan kun mielestään vastuullisesti retkeilevät kuitenkin kansoittavat kansallispuistot, eli alueet, jotka on luonnonsuojelun takia perustettu, voidaan miettiä, että missä se vastuullisuus sitten näkyy. Korona-aika toi suomalaisten luontosuhteeseen aivan uuden vaihteen, ihmiset rynnivät metsiin ja huolestuttavia viestejä kuultiin tapauksista, missä kansallispuistojen parkkipaikat täyttyivät, väärin pysäköityjä autoja oli peltoliittymien kohdilla, ihmisten pihoissa, poluilla ja melkein missä vain. Minä oli tullut ikävällä tavalla esiin ja monen oma tekeminen oli toisen tekemistä tai kokemista tärkeämpi. Omia oikeuksia vaadittiin ja toisten oikeuksia poljettiin. Vastuullisuus loisti poissaolollaan.
Jokamiehenoikeuksista tuntuvat kaikki puhuvan. Miten se onkaan hienoa, että meillä suomalaisilla on sellaiset oikeudet mennä metsään ja olla luonnon keskellä, nauttia. Kovin vastuullista ei ole, että ne jokamiehet ovat kaikki kesälauantaisin samalla kansallispuiston polulla oikeuksiaan hakemassa. Varsinkin kun niitä jokamiehenoikeuksia on luonnonsuojelualueilla rajoitettu. Vastuullisesti ajatteleva tajuaa, että jokamiehenoikeudet koskevat kaikkia metsiä ja tuntureita. Meillä on tuhansia neliökilometrejä metsää, josta voi valita retkikohteen, ei kaikkien tarvitse sinne samalle nuotiopaikalle mennä tulistelemaan.
Tulistelu, sehän ei vastuullisuuden normeihin meinaa enää mahtua lainkaan. Meille on hoettu, että olemme metsäläiskansa ja rakastamme tuleen tuijottamista. Siksi me varmasti esi-isiemme ikiaikaista riittiä noudattaen haluamme aina metsäretkellä ollessamme polttaa grillimakkaran pinnaltaan mustaksi ja syödä sisältä kylmäksi jääneen lihatuotteen rasva suupielistä valuen. Aterian jälkeen lisäämme monta klapia nuotioon ja katsomme lievään transsiin vaipuen, miten kauniita ovat korkealle lyövät liekit.
Vastuullisuus loistaa poissaolollaan, jos rupeamme pohtimaan mikä on makkaranpolton ja tunnelmatulien hinta. Emmehän me tosin sitä rupea pohtimaan, koska me maksamme veroja. Ja minälle veroja maksavana olentona nyt vaan kuuluu oikeus saada oma osansa polttopuista. Ja jos niitä klapeja ei ole, niin poltan vaikka liiterin seinän. Retkikeitinhän on tehty aloittelijoille ja ruokatermospulloa käyttävät vain luuserit.
Kun tähän tuliasiaan nyt tultiin, niin lisätään kierroksia. Vastuuttomiksi minä sanoisin sellaista ajattelutapaa, jossa otetaan itselle valta tehdä nuotio ilman maanomistajan lupaa. Eränkävijä alenevassa polvessa tahtoo tehdä oman nuotiopaikan. Parhaat kunnostautuvat tässä vielä metsäpalovaroitusten aikaan ja perustelevat sen sillä, että kyllähän suomalaiset ovat aina metsään tulet tehneet. Ei pidä paikkaansa. Vanha kansa oli vastuullista, se oli elinehto, eikä kuivaan aikaan turhia tulia tehty. Toisaalta tulta osattiin käsitellä aivan toisella tavalla kun nykyään. Olen joskus miettinyt, että jos ne samat tyypit, joiden puustoon levinneiden nuotioiden perässä palokunnat kesäisin vetelevät metsissä letkuja, olisivat eläneet kaskeamiskulttuurin aikaan, niin voi pojat, meillä olisi yhtä vähän luonnonmetsiä kun nykyään englantilaisilla.
Kaverini Anssi on pitkään käyttänyt termiä luontojärki. Se on vähän kun maalaisjärki, mutta selkeämmin luonnossa liikkumiseen ja luontoon liittyviin asioihin keskittyvä tapa ajatella. Luontojärjellä varustettu ihminen on myös hyvin vastuullinen. Hän ymmärtää, miksi kansallispuistoissa on leiriytyminen rajattu telttailualueille. Siinä missä minä koittaa kiertää leiriytymiskiellon uskottelemalla itselleen, että riippumatto ei ole teltta ja on siksi vapaa ripustamaan sen minne vain, pohtii vastuullinen luonnossa liikkuja, että ovatko hänen riippumattonsa puunhalaajat tarpeeksi leveitä.
Hittiretkeilymuodoksi tullut roadtrippaaminen ja puskaparkkeilu hakee vielä rajojaan, ainakin näin voi ymmärtää, kun lueskelee harrastajien keskusteluryhmiä. Vastuullisuuden pakoa on ilmassa, kun minä asettuu kunnan uimarannalle matkailuautoineen ja kieltää leiriytyneensä, koska ei ole nostanut puutarhakalustoa pihalle. Kymmenet samankaltaiset komppaavat. Se yksi, joka kyselee vastuullisuuden perään teilataan, verbaalisesti. Nämä muutamat pilaavat ison joukon maineen, joka väistämättä johtaa sääntöjen kiristämiseen ja harrastusmahdollisuuksien kaventumiseen.
Samaa omiin ja kavereiden muroihin kusemista esiintyy myös polkupyöräkeskusteluissa. Saako polulla ajaa? Vastuullinen ajaja ajaa siellä missä se on sallittua, varoo kanssakulkijoita ja yrittää olla provosoitumatta, kun minä kulkee tarkoituksellisen leveästi ja heristää nyrkkiä, koska ei itse siedä polkupyöriä luonnossa. Vastuulliseksi ei voi sanoa virkamiestä, joka kieltää pyöräilijältä ajamisen kaupunkipuiston polkuja pitkin, vain koska voi sen tehdä. Vastuullinen on se pyöräilijä, joka yrittää etsiä sen oikean sallitun reitin luonnonsuojelualueellakin.
Vastuullisen retkeilijän ohjeistetaan suojelevan luontoa, mutta usein unohdetaan se mittakaava. Yhtä tärkeätä kuin on jättää puut riipimättä ja kivikeot rakentamatta, on ajatella ilmastonmuutosta ja hiilijalanjälkeä. Vastuullinen vaikuttaa myös ruokavalinnoilla. Ympäristöystävällisesti tuotettua ja silti maukasta sekä ravitsevaa löytyy varmasti. Jos ei vastuullisuuteen syöksytä suinpäin, niin samaa ohjetta kannattaa noudattaa syömisessäkin. Kasvispäivä vaikka kerran viikossa on parempi, kuin totaalimuutos, joka osoittautuu yksikölle ylivoimaiseksi ja ei jää pysyväksi. Askel kerrallaan, kunhan suunta on oikea.
Varustehankinnoissakin voi toimia vastuullisesti. Laadukasta ja kestävää kannattaa suosia, mutta on syytä muistaa myös miten monet asiat vaikuttavat myös niin moneen muuhun asiaan. Retkeilyala on ottanut vastuullisuudessa isoja harppauksia viime aikoina. Olen nähnyt senkin ajan, missä luotiin omia ympäristömerkkejä ja keksittiin valheita valmistusketjuun, mutta nyt on isolta osalta laatubrändeistä viherpesun aika ohi myös varustepuolella. Onneksi muutamat edelläkävijät ovat uskoneet asiaansa ja saaneet muut seuraamaan. Vastuullisuus nimittäin ei ole yksioikoista ja usein sen ymmärtää paremmin kun katsoo oman kuplansa ulkopuolelle. Kun esimerkiksi mielestään vastuullisesti toimiva minä kritisoi nykyvarusteita ja muistelee, miten ennen vanhaan tavarat kestivät paremmin, unohtaa hän miten materiaalitkin täytyy nykyään olla luontoa kuormittamattomia. Harva enää kaipaa asbestia, vaikka se niin hiivatin hyvä eriste saunassa ennen olikin.
Ruokien mukana tulevat roskat ja kääreet jotenkin ihmeellisesti koettelevat vastuullisuutta. Roskattomasta retkeilystä on puhutti vuosikaudet ja siitä miten aina jaksaa kantaa luonnosta pois saman verran mitä sinne veikin. Siksi onkin käsittämätöntä, miten jätteet vaan jätetään, kylmän rauhallisesti, ilman mitään pistoa sydämessä. Luonto huutaa ja joku toinen joutuu korjaamaan minän jäljet. Viime aikoina on hätähuutoja kuultu enenemässä määrin myös ihmisjätteestä. Jotain on vialla, jos ihminen taantuu metsään mennessään niin avuttomaksi, ettei osaa edes paskojaan peitellä. Monella suositulla alueella on polkujen vierustat ovat ulostettu ruokottomaan kuntoon. Luontojärki hoi, älä jätä.
Vastuullisuutta on hyvä harjoitella ja vastuullisuuden kanssa kannatta opetella elämään. Silloin kun minän ajatuksissa sinä alkaa tuntua tärkeältä, ollaan oikealla tiellä. Retkeillessä pienellä ryhmällä tai isommallakin porukalla on matkanteko maittavaa. Iloinen mieli ja yhteiset kokemukset siivittävät reissua ja tuovat muistoja. Silloin kun me on omaa kaveripiiriä isompi yksikkö ja teot sen mukaisia, ollaan vastuullisuuden ytimessä. Yhdessä. Me kaikki.
Joppe Ranta, Retkinikkari
Julkaistu ensimmäisen kerran Riihimäen Erämessujen sivustolla 1.6.2022
