Retkeilyhistoria talteen
Havahduin äskettäin siihen tosiasiaan, että meidän eilisen retkeilymme ovat huomisen historiaa. Jos alkavat jo omatkin varusteet hävitä, niin mitä tapahtuu niiden ihmisten muistoille ja retkeilyvälineille, jotka 1960-luvun kultaisina vaellusvuosina kansoittivat metsät ja tunturit? Minkälaisissa vaatteissa tuolloin vaellettiin, millä tehtiin ruokaa, minkälaisissa teltoissa majoituttiin ja minkälaisissa makuupusseissa nukuttiin? Pitivätkö isoisä tai -äiti vaelluspäiväkirjaa, ottivatko valokuvia tai piirsivätkö kulkemiaan reittejä sen aikaisiin karttoihin? Isoin kysymys kuitenkin on, että ovatko tavarat ja tarinat vielä olemassa? Nyt on jo kiire ja melkein viimeinen tilaisuus kerätä ne talteen.
Muistan itse lapsena, miten aina kesämökin vintille mennessä löin pääni isoihin metallianturoilla varustettuihin nahkakenkiin. Kun sitten nuorena aikuisena vihdoin tajusin, mitkä ne naulassa roikkuneet jalkineet oikein ovat ja kiipesin niitä ullakolle etsimään, olivat ne hävinneet. Vaarini sodasta tuomat saksalaiset vuoristojääkärin alppikengät oli hävitetty ja niiden tarina unohdettu. Vaikka tuossa oli kyseessä sotahistoria, jonka taltiointi ja keruu on hyvissä kantimissa, on se osoitus siitä, miten helposti vanha muuttuu arvottomaksi ja häviää. Tämä tarina on varmasti hyvin tuttu myös monessa retkeilevässä perheessä, kun se isän vanha pakki tai satulareppu on heitetty pois tuoreempien retkeilyvälineiden tieltä. Kellariin jätetyn vanhan harjateltan pilasi home ja anorakin söivät hiiret. Retkipäiväkirjoja ja valokuva-albumeita lentää roskikseen, kun niihin ei enää ole henkilökohtaista sidettä, kun se luonnossa liikkumista harrastanut sukulainen on jo manan majoilla.
Suomessa ei retkeilyn, vaelluksen eikä luonnon virkistyskäyttöön liittyvän esineistön tai historian tallentaminen kuulu keskeisesti minkään museon vastuulle. Retkeilyn historian keruu ei voi odottaa hetkeäkään. Jos nyt ei toimita, se katoaa.
Suomalaisen retkeilyn historian voi katsoa alkaneen itsenäisyytemme alkuvuosina ja vain pieniä palasia näistä vuosista on tallessa. Nekin ovat hajallaan eri museoiden ja kaupunginarkistojen kokoelmissa. Sotien jälkeisen ajan esineistöä ei, pieniä poikkeuksia lukuunottamatta, juurikaan ole tallennettu mihinkään. Koska tavaroita ja muistelijoitakin on vielä olemassa, olisi ne nyt otettava kiireesti talteen.
Helsingin Erämessuilla helmikuussa 2025 haastattelin Suomen metsästymuseon johtajaa Timo Kukkoa. Puhuimme muun asian ohella myös retkeilyhistorian pahasta tilanteesta. Metsästykselle on museo, kalastusmuseon kokoelmatkin ovat olemassa, mutta retkeily on tuuliajolla ja sen perinnekeruu hoitamatta. Jos ajatellaan miten paljon retkeily- ja ulkoilujärjestöt, partio ja muut instanssit ovat liikuttaneet ihmisiä luonnossa, ja Suomen kymmenet kansallispuistot valjastettu virkistyskäyttöön, on erikoista, ettei tämä tärkeä osa kansalaisten vapaa-ajanvietosta ole selkeästi minkään museon tehtävänä.
Riihimäellä sijaitsevan Suomen metsästysmuseon sääntömääräisiin tehtäviin kuuluu kerätä, tallentaa, tutkia ja esitellä suomalaista metsästys- ja eräkulttuuria, joten se on tällä hetkellä luontevin vaihtoehto retkeilyn ja luonnon virkistyskäytön tallentamiseen. Museot ovat yhteiskunnan yhteinen muisti, eikä merkitystä ole sillä, missä kokoelmassa kulttuurihistoria sijaitsee, vaan sillä että se säilyy tuleville polville. Museot lainaavat kokoelmiaan toisilleen ja tekevät näyttelyitä yhdessä.
Helsingin Erämessuilla, Retkinikkarin ohjelmalavalla, kysyin Timo Kukolta, ottaisiko Suomen metsästysmuseo esineitä, pieniä kokoelmia tai muuta retkeilyhistoriaa vastaan, jos yksittäinen kansalainen niitä sinne tarjoaa. Museojohtajan mukaan museoilla on velvollisuus tallentaa ja säilyttää aineellista ja visuaalista kulttuuri- ja luonnonperintöä tuleville sukupolville. Kun eräkulttuurin tallennus on metsästysmuseon tehtävänä, on museo valmis tätä kulttuurihistoriaa tallentamaan, jos sellaista tarjotaan. Tämän hetken resurssit eivät kuitenkaan harmillisesti riitä museon omaan aktiiviseen keruutyöhön.
Minä haluan kantaa korteni kekoon, minä haluan toimia, joten julistan nyt Retkinikkarin perinnekeruun alkaneeksi: RETKEILYHISTORIA TALTEEN.
Tässä hankkeessa kartoitetaan ja kerätään tietoa esineistä, kokoelmista ja vastaavista, joita voisi lahjoituksina saada Suomen metsästysmuseon suojiin. Erityisen kiinnostavia ovat tarinat esineiden takaa, käyttäjätiedot, tekstit ja kuvat sekä varustekokonaisuudet. Muistitiedon tallentaminen haastattelujen ja kirjoitusten kautta on myös keskeistä.
Metsästysmuseo tekee kerätyn tiedon pohjalta vastaanottopäätökset aineistoista, jotka soveltuvat osaksi museon kokoelmia. Museo tekee lahjoittajan kanssa vastaanottotilanteessa virallisen luovutussopimuksen, jolla aineiston omistus siirtyy museolle.
Sivun alareunassa olevan linkin kautta pääsee täyttämään lomakkeen, jolla tieto kerätään. Sieltä tullut tieto analysoidaan ja kartoitetaan. Tietojen pohjalta hankkeen henkilöt ovat kirjoittajiin yhteydessä.
Tarkoitus ei ole huhuilla vain 1960-luvun perään, vaan koko Suomiretkeilyn viime vuosisata on yhtä kiinnostavaa. Alkuaikojen retkeilykerhot ja niiden aineistot sekä itse tehdyt ja ostetut varusteet olisivat toivottuja löytöjä. Suomessa valmistettuja retkeilykenkiä ja -asuja olisi tärkeätä saada talteen, kuten myös kantolaitteet sieltä satularepuista putkirinkkoihin ja 1980-luvun ensimmäisiin anatomisiin. Kokoelmiin halutaan myös aikakautta, milloin vaelluskengät syrjäyttivät kumisaappaat ja asuissa kirkkaat värit vihreän.
Avotulimajoitteet, kuten laavut ja louteet ihan alkuajoista 1990-luvun loppuun, ovat keräämisen arvoisia asioita. Ja tietenkin tärkeänä osana ovat ne tarinat ja kuvat, aina sieltä sadan vuoden takaa, ne tulevat toimimaan kansakunnan muistina pitkälle tulevaisuuteen.
Tavoitteena on järjestää avoin webinaarin, jossa annetaan vinkkejä esineistä ja asioista, joita kaivataan, miten museota kiinnostavia kohteita löytää, miten ne voi toimittaa ja miten lahjoitusprosessi toimii. Kun hanke etenee, Suomen metsästysmuseolla järjestetään Retkeilypäivä, jossa nykyretkeilyn ohella suuressa roolissa on suomalaisen retkeilyn pitkä historia.
Kannustan yksittäiset retkeilijät tutkimaan omia ja sukulaisten ullakoita ja kesämökkien varastoja. Toivotan kampanjaan tervetulleiksi mukaan myös kaikki aihealueen toimijat ja järjestöt. Meitä kiinnostavat niin yksityiset kuin yhteisöjenkin kokoelmat. Tervetulleita ovat myös tiedot, mitä retkeilyhistorian esineitä ja kokoelmia on jo taltioitu muissa museoissa ja arkistoissa.
Heinolan Pääsinniemellä, 31.3.2025
Joppe Ranta, Retkinikkari & retkeilytoimittaja
____________________________________________________________________
Keräämme tietoja aluksi vastauslomakkeen kautta.
Klikkaamalla alla olevaa linkkiä pääset vastaamaan.
Ota osaa hankkeeseen ja lähetä tästä linkistä tietosi:
Lisätiedot:
Joppe Ranta, retkeilytoimittaja, joppe@retkinikkari.fi, 0500705185
Tästä vielä linkki rekisteri- ja tietosuojaselosteeseen.
